Olen nyt tehnyt matkaani kohti suurta unelmaa jo yhdeksän ja puoli kuukautta. Matkan varrella on ollut aikoja, jolloin on ollut todellinen ilo herätä aamuisin suunnittelemaan uusia juttuja ja seuraavia steppejä. On ollut myös epätoivon hetkiä, jolloin olen ajatellut, että ehkä on vaan parempi antaa olla. Pitäkää tunkkinne... Jotenkin niissä hetkissä olen kuitenkin aina onnistunut kääntämään selän vaikeuksille ja päättänyt jatkaa eteenpäin.
Nyt alkaa ilmassa olla tietynlaista ramppikuumetta. Osittain tämä johtuu myös siitä, että viime aikoina yllättävän moni asia on sujunut eri tavalla kuin itse olisin toivonut. Jotenkin välillä tuntuu siltä, että alkavan yrittäjän aikaa ei juuri arvosteta. Ne negatiiviset kokemukset jäävät tietysti päällimmäisiksi mieleen johtuen siitä, että ne vievät mielettömän määrän ylimääräistä energiaa. Sääli sinänsä, sillä toisaalta vähintään yhtä paljon olen saanut asioida innostuneiden ja asiansa osaavien ihmisten kanssa.
En tiedä sitten onko kysymys vain lähestyvän H-hetken mukanaan tuomasta jännityksestä, vai suunnitelmieni liiallisesta optimismista, mutta viime viikkoina aamuöitä valvoessani olen todennut, että olen tainnut kahmia eteeni aika suuren annoksen. Tulevaisuus näyttää onko se ollut liian suuri. Toisaalta suuret ovat olleet unelmat ja tavoitteetkin.
Pakko on tehdä myös ikävä tunnustus. Olen sortunut juuri siihen virheeseen, josta varmaan eniten varoitetaan ja jota minun ehdottomasti piti välttää. Olen vienyt aivan liikaa tätä projektia eteenpäin yksin laput silmillä. Toisaalta olen ajatellut, että kunhan vaan saan kaupan auki, niin sitten on yhteistyökuvioidenkin suunnittelu taas helpompaa. Apukäsiä ja ehkä jopa fiksu pää kuitenkin ehdottomasti tarvittaisiin apuun varsin pian.
Mutta mitä sille unelmalle kuuluu? Joko elän sitä? Olenhan jo yrittäjä ja kaikkea. Ensimmäisessä blogikirjoituksessani viime elokuussa kirjoitin, että tällä matkalla ovat yhtä tärkeitä sekä päämäärä että itse matka. Ne aamuyön tunnit, joita vietän tulevaa murehtien eivät välttämättä ole niitä hetkiä, joista silloin uneksin. Eikä niitä tietysti ole ne monet ennakoimattomat ongelmatkaan, joita matkan varrella tulee vastaan. Ne ovat kuitenkin osa elämää.
Eikä ne asiat nyt kovin hullusti ole. Kun joku asia tökkii oikein pahasti, voin aina lähteä koiran kanssa kävelemään keväiseen metsään ja sen jälkeen on taas helpompi aloittaa alusta. Lisäksi kokonaisen viikon saa aina onnistuneeksi, kun perjantaina ja/tai lauantaina voi vähän aikaa kuunnella Yle Suomea saunan jälkeen saunatuvassa. Hurjaa! Sen kauemmas vaikeuksista ja stressistä ei ihminen voi päästä. Matkaa on kuitenkin vielä paljon jäljellä ennen kuin se lopullinen päämäärä on lähellä. Sillä kun taitaa olla myös omat metkut mielessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti