Välitilinpäätöksen aika

Nyt kun on tullut aika pitää pieni kolmen ja puolen päivän syysloma, on hyvä katsoa hieman ajassa taaksepäin ja toisaalta ennakoida tulevaa. Siitä on nyt tasan 12 viikkoa, kun pikku hiljaa kesäloman jälkeen aloin valmistautua viimeiseen työpäivääni. Tuona viimeisenä päivänä yritin sitten oksentaa kaiken minkä tiesin kerralla seuraajalleni ja yhden päivän tiukan rypistykset jälkeen suljin tehtaan portin viimeisen kerran (ainakin toistaiseksi). Tunne oli siitä erittäin jännä, että kun oli yli kolme vuotta kantanut aina jotain kesken ollutta projektia tai muuta kiirettä mukanaan, oli aluksi vähän vaikea ymmärtää, että ne asiat eivät enää kuulukaan minulle. Eihän minulla ole enää edes pääsyä sinne portin toiselle puolelle tai sähköpostiin. Nyt on tietysti aikaa kulunut jo niin kauan, että muut tietävät jo aivan kaikki asiat paljon paremmin kuin mitä itse tietäisin.

Yhteisön voimaa

Meistä jokaisella on tarve tuntea, että kuuluu johonkin ryhmään tai yhteisöön. Ja onneksi melkein jokainen kuuluukin osaksi ainakin jonkinnäköistä yhteisöä. Yhteisön jäseniä yhdistää se kuten sanastakin voi päätellä, että heillä on toistensa kanssa jotain yhteistä. Esimerkiksi kyläyhteisössä kaikilla on sama pieni elinpiiri ja todennäköisesti ympäröivä maailma näyttäytyy sen jäsenille jokseenkin samanlaisena. Urheiluseuran kannattayhteisön jäseniä yhdistää rakkaus samaan urheilujoukkueeseen, ja yhteisön muiden jäsenien kanssa jaetaan kannattamiseen liittyvät ilot ja surut. Ja kyllä se Suomikin on yksi suuri yhteisö, jonka jäseninä me kaikki saamme nauttia monista samoista hyvistä asioista ja toisaalta vaikka kirota yhdessä katkerasti Postin huonoa palvelua. Yhteisön jäseninä olemme mukana nousuissa ja toisaalta tömähtämässä asfalttiin huonoina aikoina.

Jotain merkityksellistä - valmistettu Suomessa!

Minun täytyy myöntää, että en ole ollut täysin vilpitön. Kerroin ensimmäisessä blogikirjoituksessani unelmistani ja erityisesti unelmastani perustaa oma yritys. Jätin silloin vielä tarkoituksella kertomatta yhdestä vielä suuremmasta unelmastani, joka itse asiassa ajaa minua kohti juuri sitä yrityksen perustamistakin. Unelmasta, jonka vuoksi olen halunnut muuttaa koko elämäni ja laittaa tukevammat työhanskat käsiini.

Ehkä pieni taustoitus on paikallaan. Suuri osa talousuutisista, kolumneista ja erilaisista artikkeleista on tyyliltään hyvin synkeitä ja kysymys kuuluu lähinnä, että kuka on se viimeinen, joka sammuttaa maastamme valot. Synkkyys on siis muodissa. Ihan kuin meistä hulluista suomalaisista olisi yhtäkkiä tullut jokin sukupuuttoon kuolemassa oleva viimeisessä pimeässä luolassa lopullista kohtaloa alakuloisena odottava laji, jolla ei enää olisi mitään toivoa. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta mielenkiintoista on, miksi meille tätä mielikuvaa jatkuvasti syötetään. Voi nimittäin olla, että joku joka olisi valmis käärimään hihansa ja alkamaan kovalla työllä muuttamaan suuntaa, uskoo nämä väitteet ja jättää leikin kesken.

Niin suuri että näkyy kuuhun saakka

Kaupunkilegendan mukaan Kiinan muuri on niin suuri, että se näkyy kuuhun asti. Lyhyt googlettaminen paljastaa, että tämä jo lapsena faktana kuulemani asia ei taida kuitenkaan pitää paikkansa. Wikipedian mukaan muuri näkyy maan kiertoradalta voimakkaan suurennoksen avulla. Ihmissilmä ei sitä siis sen kapeuden vuoksi erota sieltäkään.

Mikä sinne kuuhun asti sitten näkyisi? Jättiläismäiset myrskypilvet aivan ensimmäisenä. Valtameret varmasti. Mantereet tietysti ja himalajan vuoristo ehkä. Suurkaupungit iltavalaistuksessa näkyvät kauas, mutta ei varmaan ihan kuuhun asti. Saattaa olla, että pieni Suomemme näkyisi, jos katsoja olisi oikein tarkkaavainen. Entäpä voisiko sinne todella näkyä allekirjoittaneen nenän lisäksi jotain muuta yksittäistä ihmisen luomaa?

Mietin jo useampi viikko sitten tässä blogissa miten suuresti perustettavan yrityksen kohdalla pitäisi ajatella. Isosti vai aivan järkyttävän isosti? Päätös on nyt tehty. Haluan rakentaa jotain niin suurta, että se näkyy kuuhun saakka! Tämä ei ole mitään mahtailua, vaan ainoastaan tapa ajatella. Joko jätän leikin kesken kokonaan, mikä sekin on vielä tässä vaiheessa tietysti täysin mahdollista tai sitten tähtään alusta asti korkealle. Kärjistetysti sanottuna parempi kunnon konkurssi kuin hidas näivettyminen. En usko, että varovaiset tavoitteet johtavat hyvään lopputulokseen. Tai sitten olen vaan lukenut aikoinani liikaa amerikkalaisia yritysfilosofioita. Eiväthän ne välttämättä Suomessa päde! Olen tietysti asettamassa itselleni aivan valtavaa vuorta kavuttavaksi ja huipulle kiipeäminen tuntuu välillä käytettävissä olevia resursseja ajatellessani ylivoimaiselta tehtävältä, mutta ainakin toistaiseksi huipulla odottavat näköalat ovat saaneet jatkamaan.