perjantai 2. helmikuuta 2018

Kauaskin on joskus lyhyt matka

Lähellekin on joskus pitkä matka

Melko usein saa todeta, että ajan käsite hämärtyy tulevaisuutta suunniteltaessa tai menneitä tapahtumia jälkeenpäin tarkasteltaessa. Pitkältä tuntunut vaikea aika kutistuu jo vuodessa yhdeksi ryppääksi muistoja. Selvät ja paperilla helpoilta näyttävät suunnitelmat puolestaan voivat hyvin kääntyä kovaa työtä vaativaksi puurtamiseksi.

Jokainen löytää varmasti esimerkkejä tästä ilmiöstä omasta elämästään. On kultareunuksen saaneita muistoja lapsien vauva-ajasta. Pitkään tärkeänä osana elämää olleita ihmisiä, jotka vähitellen siirtyvät uusien muistojen tieltä vähän kauemmas. On suunnitelmia, joiden toteutusvaihe muuttuu ikuisuusprojektiksi tai katkeraksi taisteluksi.

Omaan elämääni mahtuu näitä kaikkia. Olen aina vihannut ajatusta hetkessä elämisestä. Monet väittävät niin tekevänsä, mutta voisiko kyseessä olla vain se katalin itselleen valehtelemisen muodoista? Voi myös olla, että en vaan pidä asioista, joita en osaa. 

Minulla on yksi asia ylitse muiden, jonka haluaisin oppia. Haluaisin oppia ymmärtämään, että jonkin uuden aloittaminen tai kova työ matkalla tavoitteeseen ovat osa elämää. Jos päämäärä on kolmen vuoden kuluttua, mahtuu väliin niin paljon muuta, että varsinainen tavoite ehtii siirtyä monta kertaa. Ja tärkeintä on kuitenkin muistaa elää samalla. 

Minulla on jo teini-iästä alkaen ollut käytössä oma hyväksi havaittu metodi ajatusteni hallintaan. Kun tuntuu, että asiat eivät etene tai että kaikki on pielessä, muistelen mitä on ehtinyt tapahtua viimeksi kuluneen viiden vuoden aikana. Se on laittanut asiat aika hyvin perspektiiviin, sillä noita tapahtumia on kyllä aina riittänyt. 

Miltä tuo taustapeiliin vilkaisu näyttäisi tänään? 

Aika tarkkaan viisi vuotta sitten jätin itkevän vaimon lentokentälle ja lähdin yksin kymmeneksi viikoksi Englantiin oppimaan kieltä paremmin. Tuon ajanjakson aikana sain itselleni uusia elinikäisiä ystäviä sekä huikeita muistoja. Olen ehtinyt aloittaa ja lopettaa työt autotehtaalla ja siinä välissä nähnyt sekä oppinut todella paljon. Ja tietysti tutustunut hienoihin ihmisiin.

Olen pelännyt synnytyslaitoksella ja saanut lopulta kahden vuorokauden taistelun ja valvomisen jälkeen pienen kurttuisen tyttövauvan paitani sisään. Minusta on tullut isä. Enkä aina ehtiessäni taida siinä hommassa olla enää aivan huonokaan. 

Olen päässyt matkustamaan ja näkemään täysin omasta elinympäristöstäni poikkeavia maailmoja. Olen nähnyt Ecuadorin vuoret ja suurkaupungin ruuhkat. Olen pudottanut hattuni katsellessani Miamin pilvenpiirtäjiä. Olen viihtynyt englantilaisissa pubeissa ja ihmetellyt, miten erilaista voikaan olla niin lähellä.

Olen toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni ja perustanut oman yrityksen. Olen kertaalleen jopa maksanut itselleni vähän palkkaa, vaikkei siihen olisi varsinaisesti ollut varaa. 

Asia toimii tietysti myös kääntäen. Viiteen vuoteen on mahtunut ikäviäkin hetkiä ja aikoja. Olen istunut sairaalavuoteen vieressä ja katsonut voimattomana, miten isä ottaa viimeisen raskaan hengenvetonsa. Olen itkenyt olohuoneen sohvalla sikiöasennossa ja manannut itseäni siitä, miten olen pilannut kaiken perustamalla yrityksen, jota en saa toimimaan. Olen ollut ajoittain aivan liian väsynyt keskittymään perheeseeni.

Muutamaan lauseeseen laitettuna tuntuu siltä, kuin elämässä olisi tapahtunut viidessä vuodessa todella paljon. Todellisuudessa siihen aikaan on kuitenkin mahtunut paljon tylsyyttä. Paljon arkista puurtamista. Ja vielä enemmän ihan normaalia elämää.

Jos haluaa ajatella positiivisesti, niin kuin yleensä tapana on ollut, elämästä kannattaa nauttia nyt, kun kaikki on hyvin. Ja seuraavan viiden vuoden aikanakin tulossa on varmasti paljon mukavia asioita, joita kannattaa odottaa. Todennäköisesti niitä on tulossa vielä aivan lähiaikoina!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...