Irtisanoutuminen unelman vuoksi - Hulluutta vai rohkeutta?

Viimeisen kolmen kuukauden aikana minulta on useasti kysytty, että mitä aion tehdä seuraavaksi. Monet ovat ihmetelleet, että et kai sinä nyt irtisanoudu työstäsi ilman, että sinulla olisi uutta työpaikkaa tiedossa. Ei kai kukaan ole niin hullu, että jäisi omasta tahdostaan tyhjän päälle? Yllättävän moni on kuitenkin myös todennut heti irtisanoutumisestani kuultuaan miten hienoa on, että joku uskaltaa hypätä pois tutuista kuvioista ja lähteä kokeilemaan uutta. No, tyhjän päälle en jäänyt. Rintamamiestalo on tänäänkin lämmin, leivän päällä on vielä jopa kinkkua, tytär hymyilee minulle edelleen ja koira on aina valmiina nuolemaan naamaani.

Mikä sai sitten tekemään ison päätöksen ja kävelemään esimiehen huoneeseen yhtenä toukokuisena päivänä "pahat mielessä"? Jo vuosia takaraivossa on itänyt unelma omasta yrityksestä, mutta ideat ovat toistaiseksi jääneet vielä ajatuksen tasolle. En voi sanoa, että en olisi pitänyt työstäni, jossa yksikään päivä ei ollut samanlainen ja jossa pääsin vaikuttamaan merkittävän suomalaisen yrityksen prosesseihin. Lisäksi pitää sanoa, että viimeisen viiden vuoden aikana kahdessa eri työpaikassa olen saanut tehdä töitä aivan huikeiden tyyppien kanssa. Vaikka välillä (ja aika useinkin) päivät ovat olleet todella pitkiä ja hektisiä, olen yleensä viihtynyt työssäni ja huomannut oppineeni paljon itse työstä ja samalla itsestäni.


Olen luonteeltani unelmoija, mutta en yleensä kulje kohti unelmiani suorinta ja nopeinta reittiä ja unelmista ei tule minulle pakkomielteitä. Pikkupoikana haaveilin NHL-jääkiekkoilijan urasta, mutta myöhemmin teini-iässä tulivat nopeasti realiteetit vastaan. Tavallaan toteutin kuitenkin todellisen unelmani, jota en silloin vielä ymmärtänyt. Opin pelaamaan jääkiekkoa riittävän hyvin, jotta voin edelleen harrasteporukassa nauttia siitä samasta vapauden tunteesta, jonka koin lapsena, kun pääsin liitämään luistimilla kiiltävää jäätä pitkin. Myöhemmin unelmanani oli päästä kauppakorkeakouluun. Ehdin lukea pääsykoekirjoja noin tunnin, kun kaverini soitti ja pyysi kauniina maaliskuisena päivänä kentälle "lämimään". En koskaan enää avannut kyseisiä kirjoja, mutta ammattikorkeakoulun käytyäni hain tradenomien erillisvalinnassa kauppakorkeakouluun, pääsin sisään ja valmistuin maisteriksi kahdessa ja puolessa vuodessa. Yksi unelmani oli lähteä vaihto-oppilaaksi, mutta erinäisistä syistä johtuen jokaisessa käymässäni koulussa lähtö jäi aina toteuttamatta. Myöhemmin, kun määräaikainen työsopimukseni oli loppumassa tein yhtenä iltana päätöksen, että lähden kielikouluun Englantiin. Manchesterissa viettämäni kaksi ja puoli kuukautta olivat aivan huikea kokemus ja matkalla sain elinikäisiä ystäviä. Myös unelma omasta yrityksestä on itänyt pitkään ja olen tullut siihen lopputulokseen, että sen unelman toteuttamisen aika on nyt. Sitä millä tavoin unelma toteutuu ei tiedä vielä kukaan, mutta uskon, että kun katsotaan vuosien päästä taaksepäin, se on toteutunut juuri niin kuin oli tarkoitettukin.

Voi sanoa, että oli kaksi pääasiallista syytä, jotka saivat minut ottamaan suuren askeleen kohti unelmaani. Ensimmäinen syy oli varmaankin näyttämisenhalu. Se sama näyttämisen halu, joka saa nuoret miehet ihmetekoihin yöllisessä nakkikioskijonossa. Sama näyttämisenhalu, joka saa vähän vanhemman miehen kokeilemaan kylmiltään samaa penkkipunnerrustulosta kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Siitä en ole vielä täysin varma ajaako tuo näyttämisenhalu näyttämään enemmän itselleni vai muille. Toinen syy oli tietoisuus siitä, että kuulun siihen ihmisryhmään, joka työaikana vessassa käydessään hymyilee sisäänpäin tietäen, että minulle maksetaan siitäkin ajasta palkkaa. Tälle samalle ihmistyypille on luonteenomaista myös alitajuisesti tuntea harmia siitä, että joutuu esimerkiksi ihan nopeasti vastaamaan työsähköpostiin "omalla" ajallaan, vaikka se kuinka helpottaisi seuraavaa työpäivää. Oli siis aika kokeilla miltä tuntuu tehdä työtä pelkästään itselleen. Voin jo nyt kertoa, että se tuntuu todella vapauttavalta!

Maanantai oli toistaiseksi viimeinen työpäiväni ulkopuolisen työnantajan palveluksessa ja tiistaista alkaen olen ollut virallisesti työtön ja vielä omasta tahdostani. Ennen kuin kukaan ehtii tätä paheksua kerron, että en tunne siitä yhtään huonoa omaatuntoa. En tiedä tulenko saamaan mitään tukiaisia, mutta jos saan, tulevat ne varmasti tarpeeseen ja toisaalta maksettua takaisin, jos saan yritykselläni työllistettyä itseni ja mahdollisesti tulevaisuudessa muitakin.

En ole vielä kertonut kovin tarkasti mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Kerron sen vasta, kun olen siitä itse sataprosenttisen varma. Tällä hetkellä tarkoitus on, että se olisi jotain merkityksellistä ja mikä tärkeintä, olen täysin varma, että jos suunittelemani palvelu olisi jo olemassa, olisin taatusti itse sen asiakas. Tällä viikolla olen joka tapauksessa aloittanut matkan kohti unelmaani eli omaa yritystä ja alkanut työstää liikeideaani. Blogiani seuraamalla pääset mukaan seuraamaan matkaa, jossa yhtä tärkeitä ovat sekä matka että sen päämäärä.