Tämän viikon alku ei ollut hyvä. Jostain oli yhtäkkiä päällimäiseksi tunteeksi noussut epävarmuus. Ajatus siitä, että mitä jos tästä ei sittenkään tule mitään. Ajattelin kuitenkin puolisen päivää jälleen kerran ylipitkäksi päässyttä tukkaani revittyäni, että josko se siitä, kun tuijottelee mahdollisimman paljon kattoon ja antaa ajatusten tehdä työtä. Totesin pian, että olin edennyt jo liian kauan suoraviivaisesti eteenpäin keskittyessäni vain liiketoimintasuunnitelman valmiiksi saamiseen. Sen valmiiksi saamisen ei kuitenkaan pitäisi olla mikään tavoite, vaan ainoastaan väline tavoitteiden toteuttamiseen. Toisaalta, nyt kun suunnitelman vahva runko on olemassa, voi sitä käyttää ajattelun apuvälineenä ja muuttaa sen kohtia sitä mukaa, kun ajatukset jalostuvat. Yksi tekijä yhtäkkisille epävarmuuden tunteille oli varmaankin se, että kun on istunut liian kauan omassa suunnittelukammiossaan, sieltä poislähteminen alkaa pelottaa. Kuitenkin ainoa asia, jota oikeasti pitäisi pelätä, on omaan poteroon jämähtäminen. Kertaakaan ei tämän "projektin" aikana ole vielä käynyt niin, että muiden ihmisten kanssa ajatusten vaihtaminen tai edes liikeidean myyminen olisi kasvattanut omia epäilyksiäni. Paremminkin innostus on kasvanut, koska aina on tullut esiin joku uusi näkökulma, jonka avulla on päässyt hieman eteenpäin.
Kyllä epävarmuuden tunteilla oli silti aivan oikeatkin ja osittain myös täysin aiheelliset syyt. Saanko yhteistyökumppaneita tarpeeksi innostumaan suunnitelmistani? Riittävätkö omat resurssini ja kiinnostaako tämä juttu riittävän montaa asiakasta ihan oikeasti? Kattoon syljeskely ja asioiden pohdiskelu saivat minut miettimään itse toiminnan aloitusta vielä uudelta kantilta. Haluan edelleen kuun taivaalta, mutta aloittaa voisi sirpistä ja toiminnan voisi vähitellen kasvattaa puolikuun kautta täysikuuksi. Jotain tällaista minulle ehdotettiin kyllä jo aikaisemminkin, mutta jostain syystä aina pitää hakata päätä ensin vähän seinään ennen kuin suuntaa suostuu muuttamaan. Toisaalta tarkoitus ei ole yhtään tinkiä tavoitteista, vaan lähinnä kysymys on juuri siitä, että miten ja missä järjestyksessä yhteistyökumppanuussuhteet solmitaan, jotta asiakkaille pystytään tarjoamaan alunperinkin suunniteltu kokonaisuus käytössä olevilla resursseilla.
Suomessa valmistetun tuotteen esiin tuominen on myös aivan liian tärkeä asia pilattavaksi liiallisella hätäilyllä tai ahnehtimalla liian suurta kuormaa kannettavaksi heti esiripun noustessa. Seuraavaksi pitää keskittyä siihen, että kaikki suunnitellut prosessit saadaan mahdollisimman yksinkertaisiksi, sillä yleensä vain yksinkertainen lopulta toimii. Monenlaisia koukeroita olen maalaillut siihen kohta kivitalon korkuiseen liiketoimintasuunnitelmaanikin ja seuraava askel olisi nyt alkaa karsia siitä turha höttö pois. Turhaa tuo ylimääräinenkään ei kuitenkaan ole, sillä kirjoittaminen on minulle usein paras ja joskus myös ainoa ajattelun väline.
Joka tapauksessa tällä viikolla olen keskittynyt enemmän juuri ajattelemaan kuin tekemään. Aina ei voi mennä vain suoraan eteenpäin, vaan välillä täytyy palata vähän takaisinpäin ja valitakin eri reitti, jota jatkaa. Joku polku voi alkaa hyvänä ja helppokulkuisena, mutta kuihtua pian kokonaan pois. Toinen polku taas voi olla ensin aivan mitätön, mutta muuttua sitten kunnon tieksi. Parempi kuitenkin kulkea mutkaista ja monihaaraista tietä oikeaan suuntaan, kuin huomata suoran ja alamäkeen viettävän tien vieneen kokonaan väärään paikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti